Keskiviikkoiltasella kiinnityimme Inkoossa ulommaisen laiturin kyljelle, kun varsinaisen vierasvenelaiturin paikat oli liian kapeita ja kanava liian matala. Kävimme pyörähtämässä Inkoon keskustassa, joka on sopivasti sataman vieressä ja siellä myös S-Marketissa täydentämässä ruokavarastoa. Muutoin Inkoo vaikutti kovin hiljaiselta. Sähkötkin laiturille tulivat joten faciliteetit yöpymistä varten olivat kohdallaan. Aamu valkeni jälleen sumuisena, mutta sumu hälveni melko nopeasti. Suuntasimme kohti Klaus Oldendorffia ja kun pääsimme matkaan sumu peitti jälleen ympäristön vaippaansa. Tämähän ei haitannut kun syksyllä hankittu navigointilaitteisto tutkineen toimi silminämme. Sumu hellitti vihdoin ja pääsimme ongelmitta Klasulle. Klasulla oli kaksikin poijua, mutta ei pönttöä joka edellisellä kerralla oli jäänyt meiltä merkitsemään härvelin sijaintia. Härveli oli taas juuttunut edellisellä reissulla hylkyyn ja kun silloin ei ollut lupaa suoja-alueella sukeltamiseen, niin se sitten jäikin sinne. Panu ja Hannu lähtivät ensimmäisinä sukeltamaan ja ylös tullessaan kertoivat että näkyvyys on kohtuullisen hyvä. Seuraavana ryhmänä lähti jälleen Ekku action kameran kanssa ja kuinka ollakaan sattui hylyn konehuoneen kohdilla törmäämään tutun väriseen sinivalkoiseen naruun. Tosin narua oli näkyvissä vain metrin pätkä ja loppu siitä luikerteli konehuoneen syövereihin. Narusta vetämällä löytyi myös härveli johon poijutusnaru kieputetaan. Naru tosin oli purkautunut kokonaan ja sitä oli jäljellä noin kolmen metrin pätkä. Loppu narusta eli noin 70 metriä oli kiedottuna konehuoneen seinän rakenteisiin. Pelastettavissä oli siten vain härveli.
Klasulta suuntasimme M-97 sukellusveneelle tarkoituksena kaiuttaa hylky. Tämän mutkan kautta suuntasimme Stora Träskön itäpuolelle, jossa Irene ja lapset kävivät snorklaamassa ja ajelemassa sukellusskoottereilla. Yöksi suuntasimme Porkkalan kaupalle jossa pääsimme manoveeraamaan kun keskellä laituria oli kiinnittyneenä 12 metrinen kuttaperkkakippo, joka olisi mahtunut myös tavallisille vierasvenepaikoille. Tämän lisäksi laiturissa oli kiinnitettynä viikkoa aikaisemmin rantavedessä uponneena ollut pieni moottorialus. Eipähän me tästä hämmentyneet, vaan siirsimme kippoa sen verran että mahduimme perä edellä kiinnittymään lastauslaiturin uloimpaan päähän, Saunan ja iltaruokailun jälkeen nukkumaan.
Perjantaiaamu oli jälleen sumuinen, kun lähdimme merelle. Sumu sakeni oikein seinämäksi, mutta löysimme helposti Utterböten pohjoisrantaan, jossa kuulopuheiden mukaan oli tykkejä kohtullisen matalassa vedessä. Irene ja lapset veteen snorklaamaan. Tällä kerralla ei tykkejä näkynyt. Utterböteltä lähtiessämme alkoi sumukin pikku hiljaa hälvetä ja aurinko tuli esiin ja poisti viimeisetkin sumun rippeet. Keli suosi jälleen ollen rasvatyyni, kun pääsimme kohteeseemme Jut’n Feltmanille. Pudotimme poijun kohdalle ja tällä kertaa veteen lähtivät Panu ja Ekku, kun Hannu jäi venettä operoimaan.
Välivedessä oli jälleen mukavan kirkasta, mutta pohjalle päästessämme vastassa oli aikaisemmin veden päällä ollut ankara sumu. Näkyvyyden ollessa alle metri ja poijunkin sijainnin ollessa pohjassa hylyn vieressä oli vaihtoehtona kehäetsintä poijunarusta kiinni pitämällä. Muutaman kierroksen tehtyämme ja kun hylky ei suostunut osumaan kohdalle päätimme että eiköhän tämä mutapohja ole nähty ja lähdimme ylöspäin. Normaali nousun jälkeen veneeseen ja kohti Sipoon Kaunissaarta.
Kaunissaaressa Kaakkoiskärjen vierasvenesatamassa olikin jo melko paljon porukkaa, mutta oli vielä paikkoja vapaanakin. Saarella pyöriessämme törmäsimme myös kotisataman oman venekerhon Compass ry:n porukkaan. Ilta menikin saunoessa, syödessä ja rupatellessa. Lauantaiaamu valkeni kirkkaana ja aurinkoisena, eikä aikaisempien aamujen sumusta ollut tietoakaan. Kaunissaaresta kohti Alca hylkyä, jossa oli mukavasti poiju jo valmiina. Tällä kertaa sukelsivat Panu ja Hannu. Herrojen raportti näkyvyydestä oli masentava ja olikin todettava ettei kohteesta saisi kunnon kuvaa, joten enempien kaasujen tuhlaaminen ei maksaisi vaivaa.
Alcalta siirryttiin Pirttisaaren eteläpuolelle, jossa joidenkin tietojen mukaan pitäisi olla hylky noin kymmenessä metrissä. Tunnin kaiutuksen jälkeen ei kovin vakuuttavaa todistetta hylystä saatu, mutta Irene ja lapset lähtivät kuitenkin veteen. Kohteelta siirtyminen Pirttisaaren vierasvenelaituriin ei ollut pitkä ja siten Pirttisaaressa oltiinkin jo hyvissä ajoin. Tämä antoi hyvää aikaa saareen tutustumiseen. Saaressa on mielenkiintoisia tykkiasemia ja bunkkereita, jotka on poistettu käytöstä hiljakkoin. Jäljellä on myös jokunen tykkikin. Iltaohjelmaa oli leirin viimeisen illan kunniaksi järjestetty Svartviken lahden toiselle puolelle, jossa ilmeisesti osin paikallisista koostuva bändi soitteli aamukahteen asti.
Sunnutaiaamuna suuntasimme leirin viimeiseen sukelluskohteeseen eli tarkastamaan aikaisemmin keväällä havaittua pohjassa olevaa möykkyä. Leiri päättynee illan suussa Herttoniemen rantaan ja mikäli ihmeempiä sattumuksia ei päivän mittaan tule, vaipuu kirjoittajakin taas koomaan ainakin seuraavaan reissuun saakka.